Se on täällä! Tai onhan se ollut jo kuukauden päivät, mutta nyt vasta ehdin bloggaamaan (kiitos muistutuksesta, Lintsi!). Kyse on siis Project Life -kirjasta, jonka sain Becky Higginsiltä kesäkuussa 2010 ja johon päivitin digitaalisesti viikottain kuvia ja tekstiä elämästämme vuoden ajan. Nyt projekti on konkretisoitunut:

Kirja

Kansilehdelle lisäsin nimemme ja vuodet.

Kansilehti

Tältä näyttää sisältö, yksi viikko aina yhdellä aukeamalla.

Aukeama

Alla oleva digiversio on hyvinkin samannäköinen.

Digiaukeama

Zoomataanpa eri sivuun...

Sivu

Ja vielä...

Sivun osa

Tältä näyttävät päivien tekstit:

Teksti

Olen tyytyväinen kirjan laatuun, mutta kun oikein tarkkaan katsoo, teksteissä näkyy vähän kökköisyyttä - ilmeisesti kirjan sivut on muunnettu ennen painamista JPEG-kuviksi (mutta ei siis normaalietäisyydeltä katsottaessa haittaa yhtään).

Zoomattu teksti

Lisäksi kirjan yksi kulma repsottaa hieman:

Kulma

Muuta valittamista ei ole, sidontakin näyttää pätevältä.

Sidonta

364 kuvaa, 52 viikkoa elämästämme. Sen pituinen se!

Kirja ylhäältä

Ai että miltäkö nyt tuntuu? Lievää burnoutia havaittavissa, pidän Twitter-päiväkirjastani taukoa eikä kuviakaan tällä hetkellä oteta joka päivä (kesälomareissulla tosin otettiin ja matkapäiväkirjaakin pidin). Kirja on vielä niin tuttu kun sitä viikottain olen vääntänyt ettei sitä hirveästi kiinnosta lukea - sukulaisille sitä on esitelty ja ovat ihastelleet. Ehkä jo vuoden päästä alan itsekin arvostaa sitä enemmän. Onhan se siistiä kun on tuollainen dokumentti tästä elämänvaiheesta. Siihen on tallennettu yksityiskohtia jotka varmasti muuten unohtuisivat. Ihan heti en samanlaiseen urakkaan ryhdy, mutta 5 vuoden päästä voisin jo harkita. Silloin arkikin voi olla jo erilainen.

Ajattelenko skräppäyksestä nyt jotenkin eri lailla? (Kiitos kysymyksestä, Marie!) Hmm. Olen skräpännyt viime ja tämän vuoden aikana enemmän kuin koskaan, melkeinpä leiska viikossa -tahtia. Minusta tuntuu, että osasyy siihen on elämäprojektissa - jotenkin sillä on ollut vapauttava ja inspiroiva vaikutus. En ole koskaan pyrkinytkään skräppäämään kaikkia kuviani/muistojani, mutta silti tietoisuus siitä että joka päivästä on jotain tallessa on rauhoittanut mieltä ja antanut luvan skräpätä ihan mistä milloinkin on huvittanut (ikään kuin siihen olisi lupaa tarvittu). Toivottavasti tämä vapauden tunne säilyy vaikka projekti onkin jo ohi, koska ihan oikeasti kaikkea ei tarvitse skräpätä ja toisaalta mistä vaan saa skräpätä. Itse teen useimmin leiskoja asioista joista tykkään, ja se on ok. Se tekee minut onnelliseksi. Muistoja voi tallentaa muutenkin, vaikka kuvien metadataan.

Kiitos kun kestitte tylsiä projektipostauksia ja kannustitte jatkamaan koko vuoden ajan! <3 Ja papukaijamerkki niille jotka jaksoivat lukea tämän loppuun :D